Minä ja pingviini (2024)

                           

Jos haluat viettää elämänmakuisen kaksituntisen, hyppää mainioiden Steve Cooganin ja pingviini Juan Salvadorin matkaan.  

Ohjaus: Peter Cattaneo

Käsikirjoitus: Jeff Pope

Näyttelijät: Steve Coogan, Jonathan Pryce, Björn Gustafsson, Vivian El Jaber

Lajityyppi: komedia/draama

Kesto: 1 h 50 min

Eletään vuotta 1976 Buenos Airesissa, Argentiinassa. Tom Michell saapuu poikien sisäoppilaitokseen opettamaan englantia, mutta hänen työmotivaationsa saati oppilaiden ei päätä huimaa. Hulppean koulun ulkopuolella räjäytellään pommeja, sillä käynnissä on sotilasdiktatuurin julmien väkivaltaisuuksien aikakausi. 

Tom ja kollegansa Tapio Suomesta (torille!) lähtevät Uruguayhin koulun sulkeuduttua viikoksi ja viihdyttävän baari-illan päätteeksi Tom pelastaa öljylautan uhriksi joutuneen pingviinin meren rannalta. Kaksikosta tulee erottamattomat Tomin vastahakoisuudesta huolimatta ja englannin opetuskin alkaa sujumaan, kun Juan Salvadoriksi ristitty lintu osallistuu myös oppitunneille. 

Jos olet nähnyt parhaan kansainvälisen Oscarin tänä vuonna voittaneen Olen yhä täällä -elokuvan, joka käsittelee samaa ajanjaksoa kuin Minä ja pingviini, on ero näiden kahden elokuvan välillä kuin yö ja päivä. Jälkimmäinen toki vain sivuaa aikakauden poliittista tilannetta, mutta on siinä vähässäkin melkoisen naiivi ja kepeä. 

Minä ja pingviini perustuu tositapahtumiin ja sen pohjalla on Tom Michellin muistelmateos The Penguin Lessons vuodelta 2015. Elokuvan ympärille on kehitetty kuvitteellisia hahmoja, jotka kytkevät tarinan vahvemmin aikakauden poliittista ilmapiiriä koskettavaksi. Tosin sanoisin, että olisi ollut järkevämpää keskittyä pelkästään pingviinin kanssa puuhasteluun poliittisten kiemuroiden sijasta.  

Kahta tarinalinjaa kuljettava elokuva on laskelmoiva, mutta sympaattinen lintuhahmo pelastaa paljon. Kaikki kulminoituu yksinäisen miehen rohkaistumiseen auttamaan toista, niin ihmistä kuin eläintä, hädän hetkellä. 

Housut Pois -elokuvan ohjaaja Peter Cattaneo on lyöttäytynyt yhteen käsikirjoittaja Jeff Popen kanssa. Pope on vastannut ainakin kolmen näyttelijä Steve Cooganin tähdittämäb elokuvan käsikirjoituksesta ja vahvin esitys näistä on Philomena (2013). Minä ja Pingviini herättää tunteita ja ottaa kevyesti kantaa, mutta siitä puuttuu silti Philomenan särmä ja syvyys.

Coogan on samanhenkinen tyyppi sekä Philomenassa että Minä ja pingviini -elokuvassa eli sarkastinen ja kömpelö mies, joka joutuu lopulta kosketuksiin tunteidensa kanssa. Coogan onnistuu jälleen hyvin roolisuorituksessaan samoin kuin konkaritekijä Jonathan Pryce, joka on muuten näytellyt vuoden 1996 Evita -elokuvassa Juan Perónia. 

Oikean pingviinin läsnäolo valkokankaalla on hellyyttävää. Juan Salvador toimii ihmisten terapeuttina kuunnellessaan mykkänä näiden huolia, mutta saa myös nauttia kilohailista ja lopulta koulun uima-altaassa sukeltelusta. Hienoa, ettei lintua oltu toteutettu tietokonetehosteena, sillä aitous on tarinallisesti merkittävää. 

Minä ja pingviini on viihdyttävä ja tunteikas, mutta kannattaa jättää niin sanotusti aivot narikkaan. Parhaimmat hetket syntyvät silloin, kun Coogan ja kumppanit touhuavat Juan Salvadorin kanssa ja itse huomasin näitä kohtauksia katsoessani hymyileväni varsin leveästi, joten jos ei muuta niin kyllä tästä elokuvasta hyvän mielen saa!

                                 ⭐️⭐️⭐️

      Kuvat ja tiedot: imdb.com ja wikipedia.org