Mummola

                                


Lämmin suositus kotimaiselle elokuvalle, joka kuvaa kolmen sukupolven yhteistä joulunviettoa hersyvän herkullisesti. Mummola on brutaalin rehti ja aito perhekuvaus, jossa alkoholismi on ei-toivottu jäsen. Palkitun Tia Kouvon ensimmäinen pitkä elokuva tekee vaikutuksen. 


Ohjaaja: Tia Kouvo

Käsikirjoitus: Tia Kouvo

Näyttelijät: Ria Kataja, Elina Knihtilä, Leena Uotila, Tom Wentzel, Jarkko Pajunen 

Lajityyppi: draama / komedia

Kesto: 1 t 54 min


Mummolaan kokoontuu tyttäret Susanna ja Helena perheineen viettämään sukujoulua. Aatonaattona istutaan illalliselle juttelemaan mukavia ja Susanna kertoo saaneensa ylennyksen töissä mikä kirvoittaa kovasti keskustelua. Jouluaatto on suomalaisittain perinteinen riisipuuroineen, saunoineen, ruokineen ja joulupukkeineen. Idyllin rikkoo estoton alkoholistivaari, joka on jo aamulla niin päissään ettei pysty osallistumaan joulunviettoon ja yllättää juhlaväen ikävällä tavalla illan kuluessa (mikä tosin huvittaa kaikessa ällöttävyydessään). 

Joulupäivän rentous saa väistyä kotiin lähdön tieltä ja on vuorossa uusi vuosi muutosten tuulineen. Helenan poika Simo muuttaa omaan kotiin, Susannan ja Riston avioliitto kärsii tylsistymisestä ja mummon ja vaarin elämässä väreilee salaisuus ja lopulta kuolema. 

’Mummola’ oli alunperin lyhytelokuva, josta tehtiin sittemmin pitkä versio, joka sai ensi-iltansa Suomen teattereissa 10.11.2023. Virallinen ensi-ilta oli Berliinin elokuvajuhlilla aiemmin tänä vuonna helmikuussa. ’Mummola’ on ehtinyt voittamaan jo muun muassa parhaan elokuvan palkinnot Lyypekin Nordic Film Days -festivaalilla ja Riian ja Soulin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Lisäksi se on saanut tuomariston palkinnot Transilvaniassa ja Brysselissä.  

Tia Kauton ura on saanut räjähtävän alun ja on lupa odottaa häneltä tulevaisuudessa paljon. Mummola on niin kodikas  ja inhimillinen elokuva, että katsoja tuntee olevansa osa kokonaisuutta. Tyyli tuntuu jopa dokumentaariselta ja autenttisuuden tunnetta lisää myös miljöö eli hirsitalo Lahdessa, joka on oikeasti ollut ohjaaja Kauton mummola. Nyttemmin rakennus on purettu. 




Elokuva on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen kuvaa suvun joulua ja on kokonaisuutena onnistuneempi. Se säilyttää intensiteettinsä paremmin kuin toinen osa, jossa seurataan eri perhekuntien tapahtumia ja tarina hieman hajoaa. Tosin hahmojen taustat syventyvät ja ilmoille jää kysymyksiä, jotka jättävät pohtimaan miksi kukin toimii niin kuin tekee. Esimerkiksi vaarin kylään saapuva ystävä herättää epäilyksen siitä onko vaari oikeasti homoseksuaali, joka on juonut suruunsa kaikki vuosikymmenet, kun ei ole pystynyt olemaan aidosti oma itsensä? Yhtä kaikki elokuvan vahvuus piilee niissä hetkissä, joissa suku on koolla ja eri ikäpolvet yhdessä. 

’Mummola’ ei ole niinkään jouluelokuva, jona sitä on mainostettu, vaan se pääsee käsiksi syvällisiin teemoihin kuten alkoholismin vaikutuksiin perheessä. Mielestäni hahmot eivät myöskään ole ahdistuneita niin kuin HS:n artikkelissa todettiin vaan ennemminkin turtuneita ja pettyneitä. Etenkin tyttäret ovat joutuneet oppimaan elämään alkoholin juomisella vuosikymmenet erityisesti joulunvieton pilanneen isän kanssa ja oppineet tietyn hillityn ja hallitun toimintamallin. Tämä pinnistely purkautuu muun muassa Susannan kotona saamaan raivokohtaukseen, jolloin aviomies Risto joutuu olemaan se turvallinen aikuinen, jota vaille Susanna on jäänyt lapsuudessaan.

Elokuvan kuvaus kiinnittää huomiota, sillä kamera pysyy paikallaan ja kuvaa yleiskuvaa, jossa se ei ota kenenkään puolia vaan seuraa kokonaisuutta. Koin katsojana olevani kuin paikalla oleva vieras, joka seuraa tapahtumia milloin olohuoneen nojatuolista tai ikkunasta käsin. Virkistävän erilainen lähestymistapa.

Leena Uotila on huikea hössöttävänä mummona ja idealistisen oikeudenmukaista lapsenlasta Hillaa näyttelevä Elli Paajanen on loistovalinta rooliin. Tyttäriä näyttelevät Ria Kataja ja Elina Knihtilä ovat myös takuuvarmoja tekijöitä. Näyttelijät luovat onnistuneen illuusion siitä, että olisivat oikeasti perhe.

’Mummola’ on palkintonsa ansainnut elokuva, joka kertoo paljon meistä suomalaisista. Kaiken alta pilkistää toivo siitä, että pojasta/tytöstä polvi paranee ja rehellisen avoin keskustelu voi luonnistua tulevilta sukupolvilta helpommin. Näin ollen kenties ongelmiin saataisiin puututtua nopeammin eikä niistä tulisi perheen sisäisiä tabuja. Idealistinen ajatus ehkä, mutta heitän toiveen ilmoille. 


                                 ⭐️⭐️⭐️⭐️ 

  Kuvat ja tiedot: imdb.com, wikipedia.org ja hs.fi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Myrskyluodon Maija (2024)

Harold Fryn toiveikas taival

Sarjasuositus: Blue Lights -Belfastin poliisit